poroporvari

Sehän olla läsötti melekolaella tavallinen huhti-touhokuun vaehteen lauhanpuoleinen illankuhja, kun eräs äetiporo haalausi synkän korpikuusikon sekkaan synnytystuskiin saattamana. Olokoon tämän poroäetin nimi vaekkapa Viija, kun se korpirytteikkö sattu olemaan ihan errään Viijansuon likellä. Ilimassa oli melekolaella kevvään merkkie, kostejata usvaa työnty Viijan sieraemiin henkitettäväksi ja melekeen samanlaatusena tuo ilima pyrkiysi uloshengityksessäki olemaan. Eipä ollu Viija-rievulle pijetty synntysvalamennusta paliskunnan, eikä myöskään omistajasa Aate Työväjen (nimi muutettu) toemesta. Vaen ihan omin nokkinesa ja vaestojesa varassa piti viijjan koppeutuo moeseen jolohaan. Se käppäeli valihtemassaan sakkeikossa pikkusta ympyrätä ja pysähty välillä paekallesa ja näytti melekolaella siltä että jonku sortin supistuksie se taesi jo tehä. Viimeen errään pysähyksen jäläkeen jotaki nestettä turskahti Viijan takapeästä ja se arveli hoo-hetken olevan hyvinnii lähellä. Viijja puskeusi samantien valihtemasa ison kuusen persijeeseen ja heittäysi makkuulle. Kohta sieltä alakoki kuuluo jonkusortin ärräämistä ja muuta kivun aeheuttammaa eäntä.

Samoella seovvuin asusteli myös eräs lintu. Se oli isohko ja mustanpuhuva. Sen ihmiskunta oli nimenny korpiksi, ja kaverisa, jos siis korppiilla voi ylleesä olla kaverie kuhtuivat tätä yksilöä Komunistiksi. Olihan tämäkin korppi, kuullu sen sanonnan että ei korppi korpin silimää noki. Mutta kuinka olikaan, jos selekosessa ei sattunut yhtään elikkoa kuolemaan ja löytyi paletunut tai muuten kohtalonsa päättänyt korppi, niin jäikö se hyövyntämäti tai jättivätkö toverit pelekät silimät jälelle. Eppäilenpä. Tämä Korppi-Komunisti siis oli jo aikaa sitten pongannut (tälle sanalle korppimme naureskeli padoksaalisesti istuessaan ihan lähellä Viijan synnytyspuuta) Viijan ja tiesi parin vujen kokemuksella, että oli hyvinkin tojennäköistä että sekin pääsisi osille tulevasta tapahtumassa, siis ainakin jälkeisten rippeitten osalta, kunhan vain pitäisi suunsa supussa eikä huutelisi lajitovereitaan paikalle.

Ilta vaehtu yöksi ja maesemaan ilimausi pikkunen pakkanen. Se jääti päläviisiissä olevat pienet vesilätäköt ja lumen pintaaki sevverran, että suksikeli parani. Ja niin aamukahavit hörpittyvvään Aate Työnväki otti ja kaato vanahat suksipotaskasa talon nurkalta ja potkasi nahkasaappaasa niijjen nahkamäyksiin. Saatanoella ja perkeleillä alotti hiihtomatkasa tummaan sarkalyyssiiin, vanahaan mustaan karvalakkiin ja sarkahousuihin, ynnä kehnokuntoesiin nahkakinttaesiin somistautunut Aate. Päänsä yli vitaseen, toinen puoli olkapäällä ja toinen kainalossa oli laitettu poromiesten tappaan muutaman kierroksen vahvusen köysinippu. Etellämaenittujen vermeitten lisäksi Aatella oli selässäsä vanaha reikänen reppu, jonka joka saumasta tursusi ulos siihen hänen änkemiesä kuivie heinie. Aate oli hyvin sekkeillä siitä missäpäen selekosta kortteerasi Viija ja hänen muut vähhäeset porosa, olihan hän pitkin talavea kuletellu niille heinän täppeitä millon milläki konstilla. Yöllä pakkasen takija lumen pintaan jäätynyt kilsi piti ommaa rahisevvaa ääntäsä suksiin eissä ja kuppeilla ja peitti kuusikossa puikkivan oravan kuuntelemasta isompia kirosanaryppäitä.
-No saaatana, vittuoko sinä suksi sinne puskeusit, helevetti tuota karahkata, pirruoko se on tykyn pitäny koataa nuita vesoja tuohon etteen, eeeih, nyt se perkele lähti suksi jalasta ja sitä rattaa. Ei se Aate Työnväki sillä kirroellu, että oesi syvämmeltään kovin paatunu, taekka sen isompata syntie tehny. Mitä nyt ampunu muutaman hirven luvatta ja piti katiskoeta iliman kilipukoeta jojessa ja järviissä. Saatto Aate jopa joskus vähä kilijuo tekasta ja pontikkaaki, mutta pysytteli kuiteski enimmäkseen valtijon viinoessa. Mutta mitä nuista pikkurikkeistä, nuitahan harrasti kaikki muutki, ainaski puhheissaan. Sanotaan vaikka niin, että tuo jatkuva kirroelu oli hänen tapansa keskustella ja eikös se sivusta kuunneltunakin ollut somempi kuunnella kunnon kirroelua, kuin vaikka jotakin muuta itekseen puhumista... semmosieki kun on.

Alta puolen tunnin kamilastuksen jäläkeen Aate oliki jo aejjemmin maenitun Viijansuon reonassa. Ja sillon hän huomasi sen, tae siis ne. Mitä melekosin korppipopulaatio pörräsi ilimassa ihan liki puijjen latvoja suon perässä olevassa korpirytteikössä. Ja näytti siltä että niitä linnunpiruja nousi maasta ylös ja osa laskeutu alas. Sillon sitä vasta alakoki Aate Työväjellä tulla suusta semmosta tavarata, että kirjottajan naama punehtuu jo pelekästä ajattelusta ja jättää niijen tarkemman luvetteloennin ihan lukijan oman mielikuvituksen varraan ja totejan vaen että palajo niitä tuli. Olihan siis Aate ihan varma siitä että poron persolla nuo räähkät siinä ronksutteli, se vaen arssinoetutti kirosanatuluvan sejassa että oliko usseampi raato. Niin Aaten nakkasi henkisessä vaehelaatikossa kuutosen silimään ja lähti kohen korppipopulaatiota niin että hangen lohkareet kilstoeli pitikn lumen selekää ja korkealle ylös.

-Sitähä se minun uni tiesi, ajatteleepi jo lukija. Ja niinhan se on tojettava, että ei päättyny hurraahuutoehin, eikä muuhunkaa sanallisseen ylistykseen kuusen persiessä vasomassa olevan Viija-rievun synnytystouhu. Liekkö se istukka revenny, taekka tullu joku muu verenvuoto, kun puolenyön jäläkeen se noutaja tuli ja survo Viijjan huovun semmoseen kangassäkkiin, missä niitä porojen ja muijjennii elikoejjen huokuja kuletellaann etelleen uusille huokujille jajettavaksi. Onni onnettomuuvvvessa oli kuitennii se, että pikkunen vasanrepale tulla putkahti osin ite ihtejään auttamalla ulos sieltä emäsä sisältä. Ja pyörähti sitte syvemmälle kuusen juureen sulalle puolukkavarpujen ja vanahaen kuusenneolasten peälle. Muttan kovasti se tärisi tuo vasa riepu, että oesikko sittennii ollu somempi, kun se oesi menny samasta taevasaukosta ku emäsä, meeppätiijjä...

Korppi-Komunisti ei ollu sulukenu silimääsä koko yönä, vaen oli siinä jännän eärellä seoraellu tapahtummie, oli laskeutunu välillä ihan Viiijan etteen ja katellu peätään keikistellen ja nähnykki siinä varmaan että mahtaa tulla tänäyönä lotossa kuus oekein, taekka sinneppäen. Vaekka mitäpä se tavallinen korppi mittä nuista rahapelliistä sen puoleen käsitti, sen kun kirjottaja tässä vaen pientä vertausta kahteli. Viijja se koetti korpille sieramijjaan tuhisuttaa ja yritti olla niiku ei oesi hallayötä, saati kuura-aamuo tiiijossakkaa. Vaen niin kuitennii kävi, että sen emärievun silimä rupesi samenemmaan ja Komunisti hiero hyvin himokkaen elekein siipiinkärkijä toesiisa. Eikä se korppi palajo kursaellu, kun kerrannii oli lämmin ateria tarjolla, se veti emättiisä suuntäyvveltä niitä synnytystuotteita, verta ja muuta vesipeätavarata, jota oli siihen jäätyneen maan kuoppiin ja osin lumellekki tulleisiin monttuihin kassaunu. Kohta se oli niin täysi, että eppäeli että pääseekö tästä ennää lentoonkaa. Siinä se Komunisti-korppimme paeneli mahhaasa ja ähisi ja toppautu pikkuhilijaa tunnollesa ja muisti että oliha hänellä kaveriki, yks Taesto, sille pitäs saaha sana.

-Koooorkoorkoor.klonk, sano Komunisti ensin varovasti ja kuunteli varttitunnin, että tullooko vastausta. Vaen eipä vastannu Taesto, ei vastanu ei. Kohta Komunisti tepasteli korkeimman muurajaes mättään päälle ja karjasi vähä lujempata. Eikä vieläkkää vastausta. Sitte se päätti kokkeilla siivilleen nousuo ja pääsi ku pääsiki keskipitkän kuusen latvaoksalle. Ja kohta se siinä vähäsen aekaa kurkkuvvaan kakistellen karjasi isommin.
-KOOORKOORKOORKOOOR-KLONK!

Taesto yritti nukkuo tursottaa tuuhean kuusen oksalla, mutta kovin oli laehoja tulokset. Millon se ei heränny oman mahasa kurnimisseen, niin sillon alaoksalla rupesi hänen rouvvansa Hertta kuorsaamaan. Taeston teki monta kertaa mieli roekasta paska akkasa niskaan, kun kuorsaus ylty mahottommiin, mutta minkäpä sitä tyhjästä suolesta saesi aekaseksi. Korkeintaan peräpukamaa lykkäsi ulos, kun yritti väkisi ängetä. Taesto mietti ja muisteli esi-issäesä jutusteluja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin, jos ei muuta ollu mitä syyvvä, niin sen kun haalausi hevostien lähheisyyteen kytteämään, että millon putovaa humman persiestä läjä. Niissä oli ussein sulamattomie jyvvie ja kelepasi ne roesalinnullekki, jos kuolema oli vaehtoehto. Entäpä ne vanahojen raakkumiset ittäesen naapurin seisovista pöyvvistä, että oekeen ihimistäki tarjolla, sinne se taestoki ussein unissaan ja haaveissaan lenti, vaen lopullista lähtemistä se ei saanu aekaseksi. Samote Taesto muisteli vesissäsilimin, ynnä-kielin helemikuun paukkupakkasie. Sillon ilimasta tipahteli lumelle kuolijaaksi jäätyneitä tiijjaesie ja joskus joku isompikkii lintu.

Vaen yhtä-äkkie Taesto havahtu, se oli kuulevinnaan kaverisa Komunistin ränkäsyn jostakkippäen. Taesto pyöritteli peätäsä ja vilikutti silimijäsä ja pakotti aestisa eärimmilleen. Ja tovosen aekaa outeltuvaan se kuulu ihan selevästi. Komunistihan se siellä on jottae löytäny, nauro Taesto ommaa sissäestä nauruvasa. Viijansuoltapäen se tuli, tiesi Taesto, sillä sen suunnistustaeto ei ollu ihan anhiton, vaekka se ei tosin ollu ikinä kuullukkaa mistää jukolanviestiistä ja tiiumiilaniista. Taesto kompeusi jalollesa ja hyppäsi Hertan viereen, selevitti sitte siinä kuulemasa ja nohitteli akkaasa akkiloemaan muun pesuveen sekkeille. Mutta varotteli pitämästä isompata eäntä, se jos muu korppienemmistö peäsöö kuusaalle, niin voijjaan jäähä tiiron osille, raataeli Taesto.

Vaen luulettako te, että yhensortin ratijohilijasuus onnistasi tuommosessa kymmenkunnan korppipoekasen sakissa. Kohtaha se ränky niiku oesi kylän poekiilla ollu potkupallipeli menossa ja niin enemmistöki peäsi jyvälle mahollisesta einehtimispaekasta. Vaen se enemmistö kortteerasi onneksi sevverta pitkän matkan peässä, että Taeston natsuuna kerkesi syömään meleko tolokusti, ennenko elliittikorpit saapu paekalle. Ja siinä vaeheessa kun Taesto oli karkotetu pikkusen sivvuun, se meni ja siivestäpittäen kiitti Komunistie, kun tämä ei ollu salannu aterijjaa siltä ja sen natsuunalta.
-Huomasitko muuten sitä myttyö siinä muutaman metrin peässä, Komunisti sano ja kallisteli peätäsä.
Eihä se Taesto ollu älynny isommin sivvuilesa vilikuilla, saati nuhotoa kaikemmaaliman kuusten persijeitä ja niin Komunisti selevitti, että siellä mahtaapi olla makupala vielä outtamassa, sen kun tässä outellaan.
-Siellä on nimittäen tuon poron vasa, mahtaa olla vielä hengissä, mutta selevinnekkö kovin pitkään.
Ja justiisa sillon alako kuuluo melekosta kamilastusta ja suksiin rouheata eäntä, kun Aate Työnväki kiiilasi paekalle.

Aate Työnväki tulla päsmelti rikospaekalle, ku venäläenen sotavanki soppatykille. Ja kirroeli koko tienoon mustaksi ja pahankatkuseksi. Korpit kilstoelivat siivillesä ja osa niistä säekähti niin pahhoen, että vaehettivat yhtäsoettoa maakuntaaki, ellei jopa valtijota. Mutta enemmistö niistä jäe seoraelemmaan tilanteen kehittymistä muutaman saan metrin peähän kuusen oksille. Jotku korppiista oli saanu jopa hiukan sotasaalista mukkaasa ja veteli siinä seoraellessaan suuhusa parin metrin pitusie suolenpätkie ja muuta irti saatuo. Erikoesen jännittyneinä tilannetta kahtelivat Komunisti ja Taesto natsuunoeneen, niillä kun huoletti se vasa, että löytääkö tuo kamilastaja sen vaeko ei...

Aaten syvämmessä läekähti, niinku ruukovaa melekeesä jokkasen poromiehen syvänalassa käyvvä aenaski hetkisen aekaa, kun se löytää omalle merkille merkityn poron vaenajana. Sekavat tunteet siinä pyöri Aatellae, sitä vaelle että joutu tikkurin hijjaan silimäkulumaasa hierasemmaan, mutta kuitennii tolokun miesten tappaan alta viijjen sekunnin rupesi se ekonoominen laskukone hummeetissa rakuttammaan ja Aate laskekseli hänelle koetuneen vahingon markkameärää. Ja tulokseksi tuli että usseamman pevän tienesti siinä meni siinä hommassa, kuin mitä hän peätyökseen tekelehti paekallisella sahalla lauvvantapuloejjana.
-On se saatana, että kaks porroa sammaan rytäkkään, helevett, mihihä tuo kuoli, perkeleenvittu.... syvähhalavaukseen, vae ajattiko ne helevetin liikulaeset henkihieveriin, ee nävy ahaman jäläkeäkää. Arssinoe Aate ja kynsiskeli niskanseotuja. Sillon kuulu jotaki eäntä, ihanko oesi puolukkavarvut kahisseet taekka jotaki sen tapasta. Aate laskeusi kontillesa ja kahteli puiijjen juurie ja sillon se hoksi sen. Semmonen pikkunen poronvasaha se koetti konkoella koevillesa kuusen persiessä ihan siinä likellä. Aate nakkasi suksipotaskat koevistasa ja haalausi vasan luo. Pikkusen se elikko siinä hätkähti ja vilikuili tulijata. Oesikko tuo arvellu että nyt käypi kuin äeteelle, jota korpit oli raajelleet ihan sen silimiin alla. Sitäpä ei ossaa tosin vielä tässä vaeheessa sannoa, että minkälaesie raumoja se tuommoselle, pikkuselle, vijattomalle luontokappaleelle mahtaa semmosesta nävystä aehetuo.

Mutta Aate Työnväki ei moesie akkamaesuuksie isommin arssinoenu, vaan teki mitä miehen oli tehtävä. Hän kuorasi repun selästäsä ja rupesi kuivaamaan märänsieppoa vasariepuo kuivaksi repusta ottamillaan heinillä. Ja kahtokeapa, se elikko rupesi selevästi virkoamaan ja jos elämä voettaa kerräys oesi ollu niilläseuvvuin kiertävänä ja voemissaan, niin kukaties vassukka oesi siihen jonku kolikon sjottanu. Saatuaan vasan mielestään tarpeeksi kuivaksi Aate otti sarkalyyssin peältäsä ja kiepautti sen vasan ympärille. Sitte hän näppäsi sukset jalakoehisa ja nakkasi jo meleko kilihakkkaasti pyristelevän vasan toeselle olokapäällesä. Niin jäe se Viijja siihen paekkaa outtelemaan puhtaanapitolaetoksen lentopartijota ja muutaman kymmenen metrin peässä mennessäsä Aate pysähty ja vilikasi taaksesa hyvästijätön merkiksi Viijalle.
-Kyllä me saatana, tässä vielä tili tehhään, helevetin kuustoesta...

Asustelipa siinä samalla kylällä muuvan P. Pientalo akkoneen ja vähäsine lehemänkantturoineen. Lienee niitä tisssiistävejettävie ollu siinä 3-4 nautayksikköä, mutta häneltä iteltä kysyttäessä niitä oli likempänä kymmentä kuin viittä. Jostaki kumman syystä ( huom! kyläläisten mielestä, ei kirjottajan niinkää) Aate Työnväki ja P. Pientalo tulivat keskenään hyvin juttuun, vaikka Aate oli tinkimätön sosijaalitemokraatti ja P. Pientalo lie ennemminki evustanu vennamolaisuutta, kuin kuulu kepulaisten kirjoihin. Lieneekö näijen kahen keskinäinen kaveruuvvenpito perustunutki siihen, että P. Pientalolla oli vain ne muutamat lehmänkantturat ja huomattavan palajo huonompi auto, kuin Aate Työväjellä. Aate nimittäin katteili melekolaella kylän vastikkään lisämehtäpalstoja saaneita yli 10 lehmän omistajjie, joilla näytti varallisuus nousseen yhtä-äkkie niin, että kartanoelle oli ilimaantunu piilovarmari-Voortia ja PV-Volovoa ja erräälle tilalle oli ilimaantunu jopa tieseli-Voloka. Sammoen P. Pientaloa vitutti kylän issoimmat isännät kopillisine raktoreineen, vaikka naaman eissä oliki niin hyvvää pattaa, että sitä vaelle että kaulaan hyppejäesi. Mutta kun oltiin kahen raatilla Aaten kans, niin jopa löyty jos jonku sortin pökijötä ja välähäkettä isäntiin sakista. Ja Aate osasi tietenki höystää sopivasti, niin että P. Pientalon naama punehtui kirjavanpunaseksi verenpaeneen noustessa ja hän rupesi mölähtelemään kuin joku ahrikkalaenen poppamies keitellessään lähetyssaarnaajaa...
P. Pientalo harrasteli verkkokalastusta ja kuletteli Aate Työnväjelle sillontällön hauvven tai pari, eikä niistä isommin periskelty maksuja, P. Pientalolla kun oli liki hehtaari Aaten kuivammaanpeltoa käytössä kenkkihinnalla. Lieneekö sitten kysymyksessä ollu yhensortin väkivelekasuushomma, meeppätiijjä.

P. Pientalo aisaeli navetanpääjyssä pokasahalla sahhaamiesa pirttihalakoja, kun talon ovi aukesi ja P:n akka kaelotti kuuluvalla eänellä P:eetä puhelimmeen.
-Työväjen aate se siellä ripauttelloo, että ei oo ulosottomies, huuti vielä akka päälle, kun P pelasi entiijjaa puhelimmeen menon kans.
P. Pientalo napautti kiveesä halakomapölökyn nokkaan ja lähti puhelimmeen, puhistellen samalla enimpie puuntäppeitä ryysyistäsä.
-P. Pientalo halloo
-Se on Aate Työnväki täellä, koatuko kirnuus, hähhääähhää.
-Rankoja tuossa sahhaelin ja aesaelin että kuivvuvat, selevitti P. Pientalon vakavalla naamalla luuriin. Hänellä ei tänä(kää) amuna isommin huvittanu alapäänhuumori, kun oli jo kolomatta kuukautta siitä kun viimmeksi oli satulaan peässy errään elleskaapin jäläkeen.
-No, joo käväseppä kulukiissa kartanolla, oesi pikkusen assientynkeä. Sen verran vikkuuttelen, että saoattaa se sinullae se yhteiskunnallinen asema nousta meleko vilihakkaasti, jos ei ihan piliviin, niin kuitennii sevverta, että aataminomenata myöten aenaski oot vejen pinnan yläpuolella, hähhääähäää. Sano Aate ja kuulu sulukevan puhelin.

Alta viijjen minnuutin suoriutu P. Pientalo Aate Työnväjen kartanolle ja oesi ollu siellä äkimminki, vaen akka saatana piti P:lle puhheen puolijuoksunnytkeä perässä huutaen. Eppäeli että on toas jottae kujjeerinkie taekka elleskaappie tiijjossa. Oesi kuulemma ollu tojempi tehä julukinen tenä ja palata takasi rantehommiin. Vaen ihan tyhyjeä oli koettaa akan akkiloejja ja tiesi kaet sen itekkii, vaen ne naeset, ne naeset, tiijjättehän...

Aate Työnväki huito P. Pientalolle saunan luona. Oesikko tuolla kilijuo siellä taekka jottae muuta mukavata, arssinoe P. Pientalo sinneppäen autolta suunnatessaan.
-Tuuha kato, perkeleen porvari, helevetti. Mitä mulla saatana on tellä helevetin saunassa, kaelotti Aate Työnväki ja P. Pientalon ei auttanu ku seorata käskyö. Ja katoha pertteenie, siinähä se rimpuili lautalattiella semmonen oekeen pikkunen poronvasa. P. Pientalo meinasi jo vitsaella että itekkö tuon synnytit, vae onko ne porot ruvennu saunassa kulukemaan synnytystouhuissa. Vaen se tuo P Pientalo on vähä semmosen hitakaesen sorttinen, niin se ei saanu juurikkaa järellistä sannaa suustasa kun mölisi jotaki ja pöritteli isoja ja haelakoeta silimijään.

Aate istahti alalautomelle ja näppäsi holokkitupakin suupieleesä, sytytti sen ja veti parit henkoset. Ja selevitti sitte sen tappauksen melekolaella justiisa ku se meni. P.Pientalo kuunteli toemitusta ja nytkähteli Aaten selevityksen tahissa, kun tämä kerto, kuinka se vassukka tahto tipahella olokapeältä.
-Vaen vittu, saenhan minä SAATANA sen lopulta haalattuo tänne asti, helevetin perkele, kun otti huovulle. Sano ate ja korisutti kurkkuvasa ja sylykäsi ison limpin kiukkaalle.
-Mitänää mulle siitä, utteerasi P. Pientalo, -minä nuista porotouhuista ällyö ja oesin pärjänny iliman tuotae selevitystä, jatko P. Pientalo ja teki jo lähtöä takasi pakettiautollesa, eli semmoseen ruttusen näköseen punaseen peetvoortiin.
-Elähä hättäele, sillähä minä, että ei oekeen kehtovaesi tuota kopistoa. Vaen kun mulla ei oo omasta eistä maetoa, niin mitä sanot jos otat tuon itelle ja juotat lehemänmaetoa ja vaekka syssymmällä paat lihoksi.
P. Pientalo, joka tunti Aate työnväjen ku omat rikkinäeset taskusa rupesi pellaamaan entiijja, se kun kuihki mielessä, että tämä ei oo hyvän eillä, eli on sillä joku koeruus tässä.
-palajokoha tuo mahtasi maksoa, kysäsi lopulta P. Pientalo.
-Ei helevetissä mittää, kuhan vaen paat yhteen paperiin nimen.
-Helevetti tässä arvoa vekeselie takkaella.
-No eiku semmoseen lappuun, että oot omin silimin nähny sen emän raavvon ja sitä on karhu hilipassu, eli auto kolohinu, niin minä nostan nuista kummastae korvaukset valtijolta. Selevittelen vaen tässä kunnasta että kummasta tullee paremmat korvaukset. Ja sinä soat tuon vasan, kunhan et siitä tie isommin lauluja. Ja hommoa vaekka merkki sille, siinähä se oesi sulle porokarjan alaku. Ja vaekka tämä on uros vasa, niin meikäpoeka osovaa sulle neuvvoa miten se saahaan vasomaan.
-Tiijjä häntä, mitähä se akkakkii, sano P. Pientalo ja hiero parransänkeäsä.
-No ei helevetti, on tuolle ottajie, vaen sullaha nousisi kerralla yhteiskunnallinen, tae aenaski asema tämän kylän hirjarkiessa. Eipä oo yhelläkkää lehemällisellä poroja. Oekeen poroporvariksi sinnuo puhuteltas. Että eiköhä nakata tämä tuonne peetvoortin sakastiin, niin ei kylymety ja pikimmiten sen pitäs saaha maetoaki.

Ja siinä se pikkunen pororiepu pyöritteli peätäsä ja kallisteli sitä, niiku oesi muka älynny ukkoen puhheista jotaki. Pikkusen se pani hanttiin, kun Aate Työnväki nappasi sen sylliisä ja haalasi petvoortin etuisumelle.
-Siinä se nyt on, pysynekkö, vae putovaako tuonne jalakatillaan, hehe, että oekeen poroporvari se sinustae, puheli siinä Aate ja pukkasi sakastin oven varovasti kiinni.
-porvari joo, mölähteli P.Pientalo ja maenihti että olokoompa tuo kisura sitte se vaekka Porvari nimeltäsä.
Ja sen jäläken P. Pientalo pyöräytti petvoortisa sommasta takasi kottie päen, Aate Työnväki heilautti kättäsä hyvästiksi ja lähti käppäelemmään pirttiisä.

Atalmiina, P. Pientalon akka, vaevasi köökin pöyvvällä nisutaekinata ja kahteli akkunasta ulos kuinka talitiijjaeset kilihusi lintulauvvalla ja seorasipa tuo sillontällön talon ohi ajavie autoja. Ihmeen pijanhan se palasi, tälläkertoa, ajatteli Atalmiina, kun P: Pientalon punanen rotisko tuli kottiin tavanomasen rytinän ynnä kolinan kans. P. Pientalo ajo autosa navetan etteen ihan sen sissäänkäynnin viereen ja käppäeli huolettoman näkösin vinkein sakastin toeselle puolelle. Sitte P aukasi auton oven ja näky sieltä jottae haalaavan sylliisä.
-Mitä perkelettähä tuo nyt on hakenu, uksi Atalmiina ja rupesi kiskomaan käsijäsä taekinasta ja puhisteli kourista ja käsivarsista enimpie taeinarippeita ja lähti rivakasti kahtomaan ukkosa touhuja. Siinä vaeheessa kun Atalmiina peäsi auton luo, oli ite P. jo kavonnu navetan sissään ja sieltä kuulu kantturoetten mölähyksie ja kettinkiin kilinöetä. Atalmiina huomasi P. Pientalon kallajastavan navetan takanurkassa, tyhjillään olevan vasikkakarsinan luona ja hetihän sen Atalmiinan piti sinne pakkautuo. Ja silimät pyöreinä, melekesä ruokalautasem kokosina, Atalmiina kahteli uutta ihimettä.
-Porovvasa, mistänää tuon ja millä rahalla, vae mikä se on homman nimi, Atalmiina kyseli pahhoen aavistusten saattamana, se P. Pientalo kun saatto joskus pieneen vääryyteen sortuo, kokkea vaekkapa naapurin katiskan, eli ottoa kulukiissaan sylyksen heinie jonku isännän lavosta eli haasijosta.
-Aateltaha tämä, oli raukka jeäny orvoksi, niin anto mulle, kun ei ollu itellään mitä sille juottaa. Maenihti vielä että pitäsi pikimmiten sille maetoa olla, että ei huoku karkoa. Oli sentään Viijjansuon takkaa sen olokauksellaan pelastanu, niin ja karhu vissiin tappanu sen emän.
-No voe herraisä, ja meille ruokolle. Pittääkö pitkäännii ruokkie ennenko noutaa poes.
-Eikä ku anto ihan omaksi, saahaan vaekka syksyllä syyvä, eli merkitä itelle poroksi, taekka mitä tahhaan mieleen juolahtaa.
Sillon repesi Atalmiinan verkkokalavot vejenpaesumukseen ja syvänalassasa kuluki niin mukavie juilasuja, että P. Pientalollae meinasi ruveta pippeli temppuroemaan. Ja sivumennen sanottuna, iltasella saunan jäläkeen purettiin ne henkiset jääränkarsinan laejjat P.Pientalon ympäriltä.

Mutta niin se pikkunen Porvari sae uuvven alun elämällesä siinä P:n ja Atalmiinan navetan nurkassa. Meleko pijan se oppi juomaan maetoa sankosta, mitä nyt piti vassukan suussa sormea ensin pijellä että imut löyty, mutta alta kahen päevän ijässä se ryysti sankkosa sisältämät maejjot yhettömmiin ja oesi kinunnu lisseäki. Ja niin se elikko nappiusi Atlamiinaan ja sen ukkoon, että piti niitä varmaan vanahempinnaan ja niitä lehemie ja vasikoeta tätteinnän ynnä serkkuinaan. Ja kovasti se ennen kessää jo yritti ammua niiku vasikat aenae, vaen selevie kielellissie vaekeuksie sillä tuntu olevan, näen enshättää, mutta peäassie, että maetoa (vejellälaemennettuna) ja heineä riitti ihan omiksi tarpeiksi.


Niin se kevät eteni ja ensin hävisi lumet katoelta ja sitte pikkuhilijaa maastae. Pikkunen Porvari-poro kasvo kovalla tohinalla isommaksi ja loekkasi tämän tästä poes karsinastasa ja pasko näen ollen navetassa semmosiin paekkoehin, mihin ei oesi ollu meärässä sontie. Niinpä P. Pientalo otti nipun lautoja, seipäetä, rautakangen ja kourallisen nauloja ja rupesi väkertämmään Porvarille pienosta aetausta navetan peätyyyn. Ja ei siinä ei kerenny kuu juuri karahkata kierteä, kun jo pikkusen Porvarin oli aeka tulla lämpimästä navetasta ulukokausteelle. P. Pientalo haalasi Porvarin aetaukseesa pienistä sarventynkiistä vejellen ja raatasi tälle samalla.
-Noo tuuha ulos, eläkä paa juntturata pahukkerin Porvari. Ei ne muutkaa porot navetassa patuleeraa. Kuusenpersijessä sinun pitäsi köllötellä, eikä kuiviin heiniin peällä Sitäpaetti onha sulle tuossa uus kaveri, kuhan et vaen säekähä, vaekka eipä senpuoleen, se tuo Kötky ei oo koskaa ollu porroen perrään...
Ja saehan se P. Pientalo sen Porvarin lopulta aetaan, ja Atalmiina, joka oli tullu ulohtalle kahtomaan miehesä touhuo, näppäsi aetauksen veräjän kiinni. Ja jopaha synty liikettä siellä aejjan sivulla, kun se laeskanpulskea, joku perhartilaesensukunen ja parrie muuta rottuo etustava Kötky-koera kampeusi kopistasa ulos ja haukotteli meleko levveästi semmosta lahjakasta koeran haukottelluo. Eikä se Porvari juurikaa säekähtäny, kun Kötky työnti naamasa ihan siihen ajjan likelle, mutta ei kuiteskaa sisäpuolelle. Se P. Pientalo kun tiesi melekolaella sentilleen sen, että mihin asti koeran turpa yltää.

Ja peälle toevonhan se joloha meni muutennii, Porvari napsi navetan seiniviereen noussutta tuoretta heineä naamaasa ja kävi välillä paestamassa särkie sen Kötkyn kans. Eikä se Kötkykkää ollu yhtää pahollasa uuvvesta tuttavuuvvesta, mitänyt pari-kolome haukahusta peästi ja sennii vaen virkasa puolesta. P. Pientalolla elikoetten touhu nauratti ja Atalmiinanki naamavärkki näytti ihan siltä, kuin ei oesi ollenkaa muistau että postissa tuli pari karhukirjettä, jossa toesessa vikkuuteltiin ulosotolla. Vaen mitäpä se kannattaskaa tuommosie pikkuasijoeta murehtie, jos ne ulosottaaniin ottakoon, jos jotaki irti saavat, oli Atalmiinan tavallinen kommentti moesiin asijoehin.

Ja niin se ruopesi taas aeka kulumaan, heineä syötiin, maetovettä juotiin ja jos ei mikkää muu, niin aenaski ne sarvet kasvo Porvarin peässä. Vaen tottapuhhin, kasvohan se poroki, vaen kun sen P. Pientalo näki jatkuvasti silimissäsä, niin eihän sitä kasvuo sillon hoksi. Ja joka päevä se P Pientalo työnti Porvarin suuhun sormejasa imettäväksi ja puheli sille mukavie, ynnä nauraa vällötti niin, että pikkunen Porvari tunti olosa oekeen mukavaksi, eikä vannehtinu peätäsä moesilla asijoella, kuin sussiin taekka karhujen hyökkäykset, taekka ei liijelly sen sinitaevaalla kotka, eikä ajanu ossuuskaupan rahtiauto ylitte.

Neki ruokaeluajat Porvari osasi outtoa minnuutilleen, ku P. Pentalon pirtin seinällä oleva kello, että mihin aekaaan emäntä haalovaa maetovesisanko juotavaksi, taekka millon tulloo nyttönen heinie sille ja senki se tiesi outtoa, millon tulloo puuron eli lihavellin tähettä siihen Kötkyn kuppiin.

Vaen sittepä se sattuki meleko mukava tappaus tuossa ruokintatouhussa....

Se vähä somempi tappaus sattu tuossa juhannuskesän tietämissä. Atalmiina kun ruukasi pestä pyykkie siinä karjakeittiössä ja kerran ne aekataulut vissiin heitti jostaki syystä aamulypsyllä. En tiijjä oliko syynä ihtesä P. Pientalon ja akkasa aamujumppa makkuukammarissa, vae menikö aamu-unet muuten pitkäksi. Joka tappauksessa Atalmiinan työhomma oli kiireisenpuoleista ja hän jotennii vaen unohti nostaa sen vesimaetosankon Porvarin aetaukseen. Ja sitäkö se pikkunen, tae jo meleko palajo kasvanu poronvasa rupesi äelistelemään ja jos ei oesi ollu elikko, niin kenties oesi jo itkun pollauttanu. Sen juomasankon sijjaan Atalmiina nostiki siiihen navetan portaalle pyykkiastien, jossa oli yön lijossa olleita P. pientalon alusvaatteita, lähinnä lanellissie semmosie. Niinpä se Porvari luuli että siinähä se sen aamujuoma, vaen miksi se sen tuonne jätti, unohtiko se sen siihen vae onko ohojelmaan tullu muutos. Ja niin se Porvari otti pari-kolome metrie vauhitie ja hypätä räppäsi sen aejjan yli ja mennä kilihusi sen pyykkisaavin luo ja työnti turpasa siihen. Pikkusen se pororiepu irvisteli, kun se juoma oli vähä ouvvon makusta. Vaen kilttinä vasana särpi menemään. Mutta sillon sattuki suuhun menemään vähä sattumata. Sen pororievun kurkkuun ja siitä pötsiin asti lipu P. Pientalon alushousun lahetta. Ja siitäkö se alako melekonen joloha, pororiepu koetti oksentoa lahjetta poes rokkatorvesta ja röhki siinä siihen malliin, että Atalmiina kuuli sen karjakeittijöön, missä hän oli jotaki touhuomassa. Samassa emäntä tormasi hättiin ja näki että nyt on tosi kysseessä ja huuti ihtesä isännän appuun. No isäntä juoksi paekalle sen minkä kintuistasa peäsi ja näki tapahtunneen pokloomin hyvin ja salamannoppeasti P. Pientalo näppäsi Porvarin takasista kiinni ja veti poron persuksen keskivartaloos kiinni ja rupesi kiskomaan. Atalmiina puolestaan veti suussa olevista kalsariista sen minkä jakso.

Sattumoesin oli liikkeellä sammoella seovvuin, taekka siis ihan siinä kohalla se aejjemmin maenittu ossuuskaupan rahtiauto. Ja pelekääjän paekalla peätään pyörittelevä ja maesemie ynnä tapahtummia kahteleva apumies Asser Soronen huomasi liikettä P. Pientalon navetan evustalla.
-Ei saatana, katoha Sepeteus, tuo P. Pientalo naepi porroa tuolla navetan eissä.
Kuskin paekalla oleva Sepeteus Heleminen vilikasi maenittuun suuntaan ja oli jo tuhahtamassa haestavitun apumiehelle, vaen hoksi saman minkä se Asseri jo maenihti. Ja niin pitkään se kuski apumiehineen töllötti sitä touhuo, että se ossuuskaupan rahtiauto mennä pölähti meleko lahjakkaasti mehtään heti P. Pientalon talon jäläkeen. Kantturoelle tarkotetut kaurajauhosäkit pomppasi mehtäänajossa ilimaan ja osa niistä hajosi sillä seorauksella, että taevaalta sato tovosen aekaa kaurajauhoja, niiko lunta oesi tullu.

Navetan luona Atalmiina ja P. Pientalo saevat pororievun pelastettuo ja haalasivat sen takasi aetaukseesa. Atalmiina muisti siinä samassa, että se juomaha se oli tosijaan unehtunu ja sen tähen se Porvari sieltä aejjasta tuli. Atalmina lähti siis takasi navetan puolelle noutamaan poron juomaa ja ite P. Pientalo lähti kahtomaan että mikä helevetti se rytisi tuolla maantiellä, heti siellä navetan takana. Melekolaella huuli pyöreänä se P. Pientalo kahteli, kun sato kauraa ja rahtiauton sakstista puskeutu ulos kaks oekeen lahjakkaasti noetuvaa miestä.
-Oliko se saatana justiisa nyt ruvettava sitä porroa naemaan, kysy kuski naama punasena. P. Pientalo ei saanu halastuo sannaa suustasa, ja oesi varmaan siinä suu auki tännäe päevänä, vaen onneksi se apumies kysy assiesta vähä rauhallisemmalla eänellä ja sillon se P. Pientalo hoksi mistä ne ukot puhu. Sen jäläkeen P. Pientalo selevitti sen poron kalsariin syöntijolohan ja automiehet oesivat nauraneet persettään reppien, siis jos se mehtään ajo oesi sattunu jollekki muulle ku itelle.

Vaen pijan palasi elämä tuonki tappauksen jäläkeen normaaliin uomiinsa. Ossuuskaupan auto vejettiin mehtähallituksen puolelta poes meleko pienin vaurijoen. Jauhohävikkikkää kuormassa ei ollu kovin montaasattaa killoa ja muu rahtitavara oli säelyny melekolaella kunnossa, niin siitä ei virmassa isompi lauluja laajittu. Kyselihä ne pomot jälestäpäen mehtään ajon syytä ja porroen syyksihhä se assie meni, niiku melekeen totta oliki.


Niin se kesä ejisty ja Porvarin aetausta laajenettiin koko piha-aluvetta koskevaksi ja samalla peästettiin irti myös Porvarin kans mahottoman hyvin toemeen tuleva Kötky-koeraki. Olihan se herttasen näköstä, kun jo meleko vöyreän kokonen poro ja ison sorttinen koera kulukivat kartanolla peräkannaa, välillä poro eillä ja koera perässä ja välillä järjestys oli päevvastanen. Toesinaan ne köllötteili meleko likekkätä porraseissa ja P. Pientalon sielujuurissa kuluki semmosie asijoeta, että mahtaa olla tuota porroa meleko vaekea lyyvvä syksyllä lihhoeksi. Olihan Se Aate Työnväki vikkuutellu siitä poromerkistäki, että josko tässä vaekka laajentasi tuota porohommaa, vaen miten sitä saesi koeraan poekimaan, mietiskeli P. Pientalo. Mielessä kuihki ne Aaten kevväeset puhheet ja P. Pientalo peätti ottoa assien puhheeksi, kunhan he sattuvat vastatusten.

Usseina kesäiltoena P. Pientalo lähti iltanavetoentiin jäläkeen verkolle ja kukapa muukaa, taekka oekeammin ketkä muutkaa, oesi lähteneet matkaan, ku Porvari ja Kötky. Porvari varsinnii oli mahottoman kiintyny P. Pientalloon ja seurasi tämän perässä melekeen ulukohuussie myöten ja oesi menny sinnekki, vaen siihen P. Pientalo teki julukisen tenän. Niin siis tuo kolomikko tallusti usseampana iltana järven rantaan verkkoenkokureissulle. Koetti se P. Pientalo nohitella Porvarie venneeseen, vaen ei se sentään siihen noussu. Kötky koera se kyllä hyppäsi paattiin iliman isompie vaeheita ja köllötteli soututelejolla, se kun sillä oesi saattanu turkki kastuo pikkusen vuotavassa puuvenneessä. Puheli se P. Pentalo koeralle joskus, että ruppeappa soutamaan, vaen eipä se Kötky tehny muuta ku korvijaan nosteli. Rannalle jääny Porvari heittäysi kokuajaksi pitkäkseen siihen rantahiesikolle ja näytti nauttivan mahottomasti elämästä. Vaen heti se hyppäsi koevilleen, kun venneen keula kopsahti telejopuihin. Kotona iltakahvie keitteleväe Atalmiina kahteli pirtin akkunasta naurussasuin kun kolomikko palasi verkolta, eillä P. Pientalo ja ne kaks muuta perässä vaehtelevassa järjestyksessä. Mukanaan tulijoella oli ussein iso vitaksellinen ahavenie eli pari-kolomikilonen hauki.

Joskus illan hämärtyessä, tae paremminnii kellon ollessa likellä puoltayötä, kun eihän siinä selekosessa ollu yöllä pimmeätä, saatto P. Pientalo käyvvä aukasemassa veräjän ja suksutteli Porvarin syömään naapurin timeoteihin. Tämän assien takkie P.Pientalo otti ussein tolokun selekäkeikkanauruja, eikä Atalmiinakkaa assieta paheksunu, piemminnii päevvastoen. Passasi sitä naapurin öhytilan heinikoeta syöttää, kun karkasihan niijennii lehmät vähintään kerran kesässä heijjän peltoon, että sen ajan väkivelekahommaa siis, ajatteli isäntäpari. Viimmestään emännän aamulypsylle mennessä kiiruhti pulleamahanen Porvari kotipihhaan ja kohtapa ite P. Pientalon kävi sulukemassa veräjän, että kukkaa ei tietäsi Porvarin olleen heinävarkaessa.

Tokihan se P. Pientalon porotouhu oli huomattu kyläläesten keskuuvvessa, tosin tottuuksie assien tiimoelta liikku jos jonniillaesta. Joku oli titetävinnään että P. Pientalo oesi saanu naapurikunnan sukulaesmieheltä perinnöksi melekosen porokarjan, toenen tiesi porojen tulleen emännän kottoa kenkkikaupalla, kolomas vanno kuulleesa poromiehiltä, että ne oli antaneet tälle puolenkymmentä porroa ja merkin kaupantekijäesinä, että saevat kylän pahimman porroesta valittajan omalle puolellesa. Ossaeli se joku, että Aate Työnväjellä oesi assien kans jottae tekemistä, vaen siihen ei kukkaa uskonu, se kun se Aate oli viimmesen peälle nuuka mies ja sitäpaetti maatallouslautakunnassa oli ollu käsiteltävänä Aaten porroen petokorjaus niin, ei se aenakkaa siltä ollu porroa taekka poroja saanu. Samote puhututti porojen meärä ja se vaehteli viijjen ja sajan poron välimaessa. Oli sitä joku ossuuskaupassa kauttarantaen kysässykki, vaen ei ollu Pientalo lentäny lankaan. Oli vaen kysässy että kuinka isose sulla oli maetotili. Oli se joku nähny sahinvalamistumistarkkaelukäynnillä, että poro eli kasks kuluki P. Pientalon kans verkoella ja joku toenen sano, että oli se ollu jossaki vaehessa koera soutamassa ja poro oesi istunu venneen keskitelejolla.

Ja kun P. Pientalo laajeenti piha-aetausta niin,että Porvari peäsi liikkumaan näkösillä, niin eihä se kukkaa tieteskää uskonu, että se oli aenu poro ja sitäpaetti sillähä oli koera kaverina. Senhän nyt tiesi jokkaenen assiesta perillä oleva, että ei se poro ja koera viihy samassa aejjassa ja kaeppa ne ajatteli että tuo poro ei käy etellämaenituista seikoesta peätellen täysillä. Ja ne muut porot on tietennii metissä ja muijjen isäntiin heinikoessa (saatana).

Mutta kaepa se alakukesä kuluki meleko tavanommaeseen rauhallisseen tappaasa, mitä nyt naapuri ihmetteli heinikoeta tarkastellessaan, että missä välissä ne porot kulukoo heinikoessa, kun ei oo silimään sattunu ja tuo P.Pientalon vasaki nuin jämäkästi pyssyy aejjassasa, että ei kae se... Niin se heinä kasvo ja koevuissa oli täys lehti, käki oli heittäny kukkumisen jo tovista ja hillanraakileita alako jo maantienravviin takana pilikahella. Etellämaenituista seikoesta johtuven kylän maatallousväki alako tehä kumiterilläsä sutarie, että heinäntekkoon. Niin rupesi liipat kilisemmään ja viikatteet suihkimaan, kun varovasti aloteltiin kotikelehiin ja saranpäetten niittoa. Välillä niittäjä pysähty kuuntelemmaan, että ei kae jo kuulu naapuriista raktoriin eänie ja ennenkaekkea niittokonneen rampan kalakattamista. Näessä tunnelmissa kuluki P. Pientalonki ajatusmaalima ja käväsipä tuo jo jonku saran peän viikatteellesa aukasemassa, ettei ne konnut niin pahhoen polokeutusi. Ja erräänä aamuna, kun aurinko näytti nousevan tavallista terhakkaammin kylän sarkaen ylle ja iltauutisissa oli puhuttu viikon kestävistä elejaanpouvvista, niin sillon hyppsäi P.Pientaloki Valametti 361:sen pukille ja rymmäytti sen pitemmän kaavan mukkaan tulille. Perässä oliki jo päevä-kaks sitte asennettu sorminiittokone.

Kylänväkkeä oli jo meleko palajo maantievvarsipelloella haravoemassa pellonreonoja, jossaki jo tehtiin haasionpohojie ja hättäesimmät nakkeli heinie seipäelle, kun maantietä pitkin kuulu tulla puksuttavan raktori. Usseimmat miespuoliset tuntivat eäenen aeheuttajaksi P. Pientalon Valametin ja kohta näkyki pajupensaejjen yläpuolella liikkuvan sorminiittokonneen pystyssä sojottava teräpalakki ohojaenpuineen. Pijan tuli raktoriki näkösille ja joku jo ihmetteli että mikä kopina eli rapina se perässä seorovaa. Ja kohtaha se käviki kohhaus, kuin joskus vesisatteella, kun äkillinen saje piiskovaa peltikattoa, tosin tämä eäni oli ihimisten suusta aeheutuva. Nimittäen P. Pientalon perässä juosta myklittivät välillä peräkannaa ja joskus rinnakkaen ne Pientalon elikot, eli se Kötky-koera ja pikkunen Porvari poro. Tipahteli siinä kylän väjen käsistä haravat ja seipään tapit, kun kolomikko meni pitkin tietä. P. Pientalon valametti meni semmosta pikkulaukkaa, perässä olevan niittokonneen paenon takija, sitte tuli poro, kieli puoli metrie suupielestä roekkuen ja välöjyssä kapritti se usseampirotunen peerhartilaes-elikko. Jollaki koatu huitupeäläri, kun tuli tormattuo varomata tienvareteen äelistelemään ja ajopa yhellä pellolla isäntä nuhveltinsa ravviinki. Ja niin se kolomikko katosi viimmein näkyvistä ja soapi arvata, että alakohan se melekonen uksiminen ja puhheensorina peltoaukealla. Ite P. Pientalo ajo jämysti ettenpäen, eikä juuri sivvuille vilikuillu, siinä Valametin ratissa kun oli lappie ja muutennii sen kans oli täys työ pyssyö tiellä. Taekka jos tuo pahukkeri jottae mielenkiintoa huomasiki herättäväsä, niin kaeppa se ajatteli että on se hällä kuitennii hyvä raktori, tämä kolomikuusykkönen.

Ja siitä se sitte lähti juttu liikkeelle. Eipä ollu kukkaa koskaa kuullu, saati tavannu moesta tappausta, että poro seorovaa isänteäsä, kun tämä ajjaa raktorilla. Ja iltamaessa, kun P. Pientalo pallaeli pellolta, joka oli sattumoesin sen Aate Työnväjen vuokrapelto, niin maantevvarteen ilimausi vähä joka vesakosta peätä seoraamaan mennoa. Kiertihä se juttu kohta muihin kylliin ja laajemmallekki. Maalimanloppuoki jo tappauksen takija ennusteltiin, ja joku porukka pani lehemät autoon ja muutti Ruotsiin (viisas teko). Kylän ompeluseoroessa siitä kans lauluja laulettiin ja ossuuskaupan hoetaja sae assien tiimoelta usseamman puhelun,muutamen ihan merimaesta asti. Ja viimmen se asija tuli paekallislehen toemituksen tietoon ja siitä samasta lähetettiin nuori reportteri uuvvenkarhealla skoota-merkkisellä henkilöautolla juttuo laatimaan. Osotteeksi lehtimiehelle sanottiin vaen vähä ilimansuuntoa ja että kyllä sinä sinne ossoat, kunhan siitä ja siitä keännyt, niin niillä seuvvuin se on.

Eikä menny pitkään, kun etellämaenittu skoota pysähty kyselemmään tietä huhupuhheissa maenetta niittäneen poron ja sen omistajan luo. Huono tuuri vaen oli se, että toemittaja pysähty kunnavvaltuustossa istuvan Roopertti Mähösen pihhaan. Mähösellähän tietennii vitutti se P. Pientalon yhtä-äkkinen kuulusuuteen nouseminen ja joku oli jo tokassu että selevästi kunnallisvaaliaenesta. Niin R. Mähönen teki tyhyjäksi koko jutun ja puhu että ei maha tällä kylällä ensinkään semmosie tapahtuo ja enpä oo ikinä sennimisestä kuullukkaa. Ja kun aekasa puhutti toemittajjaa ja kuletti navetassa ja kahtelutti kaikki peltosa, ynnä juotatti kahavie litratolokulla nissuo unohtamati, niin toemittajan oli palattava takasi toemitukseen melekeen tyhyjinkäsin. Oli kuitennii sevverta saanu aekaseksi, että laati semmosen pienen jutun kunnavvaltuutettu Roopertti Mähösestä, joka vikkuutteli että ei oesi ennää ollenkaa asettumassa eholle, vaen kun oli vähä isompi lähetystö kyläläesie tullu taas eholle tahtomaan. Oekeen kuvaki oli lehessä, Roopertti Mähösestä ja semmosesta mennä kesänä raenahuutokaupasta ostetusta riisiläeslehemästä, sille kuulemma kun nakkovaa etteen sylyksen heineä ja kapulata, niin lypsää hetikohta viittätoesta litraa päevässä.

Että tämmönen tappaus oli se Porvari nimisen poron elämän alakupuoli. Syksyllä, kun se oli jo meleko iso poro, se lähti P. Pientalon porokarjaan merkittynä muijjen porojen matkaan ja pallaeli talaven tullessa P. Pientalon pihhaan evväejjen persolla. Parin talaven jäläkeen se sitte pyöräytti Pientalolle ensimmäesen vasan, taekka tiijjättehän te toki ite että ei se siihen oekeasti kykene. Vaen se sae ikkäänkuin jäläkeläesen, tosin ite sitä tietämättä. Poromiehillä kun on siinäe assiessa omat kujjeesa, joesta Aate Työnväki oli liijannii hyvin kuusaalla. Niinpä alakukesän vasamerkinnässä, errään poroisännän ollessa saerasvuoteella, ja kun ei sillä ollu sillon kettää puolijaan pitämässä, niin Aate vuolasi etelllämaenitun poronomistajan vassukan P. Pientalon merkkiin. Ja kaekkijaan kolome vassaa se Porvari pyöräytti tuolla keinoen vuosijen mittaan. Sitten Pientalo nosti kahtena vuonna siitä kolarikorvausrahat ja viimmesenä Porvarin elinvuonna siitä saatiin petokorvaaus.

Se pororiepu kuoli nimittäen lopulta karhunkouran tappamana. Se kun ei ujostellu yhtää muissakkaa talloessa eli pihapiiriissä liikkumista ja saattopa puskeutuo heinälattoehin ja muihinnii rakennuksiin, jos sattu olemaan ovi auki, eli ees vähä ravollaan. Ja erräänä ossuuskaupan myymäläauton kulukupäevänä se kuikuili aejjemmin maenitun Mähösen navetan takana, se poron sieramiin kävi kuulakkaassa marraskuun pakkasaamussa mahottoman hyvät tuoksut. Se Ropertti oli nimittäen laettanu menneeksi kesäksi kelasilippurin ja oli ajanu ensimmäestä vuotta tuorerehhuo, lattoon rakennettuun laakasiiloon. Mähönen ite oli kiskomassa lavossa sitä rehhuo rintuuksesta irti semmosella karhun-, taekka pirunkouraksikki sanotun piikkikuokan kans, kun kartanolle kurvasi se kaoppa-auto. Mähönen vilikasi kellovaan ja taesi kirotakki, että nytkösse jo tuli. Nakkasi sen työvälineesä siilon peälle jotenniii huolimattomasti, vaen kuitennii niin että se jäe sinne keikkumaan.

Porvari huomasi tillaesuutesa tulleen, kun Roopertti Mähönen unohti kiireen votakassa lavon oven auki. Ja samantien se poro luikahti sissään. Kerkesihän se poro muutama nökkösen nykästä, vaen sillon se karhunkoura otti ja pyörähti sevverta, että se tipahti piikit eillä pororievun peälle ja kaikki viis piikkie mennä sujahti kylestä läpi. Myymäläauton kuski laskeusi justiisa autosa ovesta alas kiskomaan norttie ja outteli samalla, kun Mähönen meni hakemaan talosta rahapussie ja kauppakassie. Mähösen keretessä ulos, kuulu lavosta helevetimmoesta ruminätäja mäeskettä ja kohtapa lavon ravollaan olevasta ovesta tulla pullahti kovasti verisen näkönen poro heinätyöväline kylessä roekkuen ja heiluven. Kovin ihmeissään miehet vilikasi porroa ja toesijaan. Ihmeteli se Mähönen että missä välissä tuo tuonne lattoon kerkesi.

Että huonostihhase kävi loppujen lopuksi sille Porvaririevulle, mutta semmostahan se on tässä ajassa, että jos ei susi tapa, poromies teorasta, taekka aja auto yli, niin taevaalta tipahtaa viis piikkinen terävä vehje, joka tekkee huovun kokosie reikie usseimmin kappalein ja jo on sitte kumma, jos ei koepi oekene. Sieltä maantienravistahan se Porvari sitte löyty, yhä se karhunkoura kylessä tököttäen. Joku ohikulukija sen kae löyti ja ilimotti paliskuntaan. Ja polliisiassieksiha se meni, paliskunta syytti Mähöstä verityöstä ja vaati linnaa eli isoja korvauksie. Onneksi se sattu se myymäläautokuski olemaan poroton ja tojisti että Mähönen oli pirtissä kun se poro sae sen tappovehkeen pötsiisä, näen ollen syyte raukesi. Mutta se karhunkoura jäe polliisille totistuskappaleeksi ja lienee siellä vieläki. Mutta tämä P. Pientalo nosti porostasa muhkeat petokorvaukset, kun kirjotti hakemukseen että karhunkouriin se joutu.

Että näen siitä alussa orvoksi jeäneestä pororievusta oli moneksi. Oli seoraelläemenä, kyläläesten puhheenaeheena, lehteenhän se ei ihan peässy, mutta niitti muuten kuulusuutta. Vasokihha se muutaman kerran, mikä ei oo urroelle ihan tavallista, aenaskaa siihen aekaan. Nousi muutaman kerran kuolleista ja tienasi kuolemillaan P. Pientalolle sevverta rahhaa, että tämä saen vaehettuo Valamettisa kolomiviitoseen Verkuun, tae makso aenaski pari osamaksuo välirahasta. Loppusijotuspaekakseen se saeki sitte tuolla naapurrikunnassa, se kun sattu kulukemaan sopivasti eräs kiertelevä kulanssi maesemissa, joka möe, osti, varasti ja kaekkea siltä väliltä. Niin se osti poron halavalla, nylyki ja savusti sen ja möe sitte saksalaesille turistiille, Ja hyvvää oli, kuulemma.

Loppu ja anteeksi